Salaisen laakson kirsikkakakku

Kesäkuussa taisi olla yksi kuuma päivä. 

Miä valitsin luonnollisesti just sen kirsikkakakun leipomiseen!

Se oli monella tapaa hyvä idea, paitsi että unohdan aina miten tuskaista on yrittää tehdä kaunista kakkua kuumassa keittiössä, varsinkaan sellaista, jonka päällä pitäisi saada kuorrutus pysymään...

Oh well! Ainekset oli hankittu ja vieraita tulossa kahtena peräkkäisenä päivänä. Halusin myös päästä kokeilemaan miekkosen kaupan poistohyllystä tuomaa kookossokeria ja miten se mahdollisesti toimisi kakussa. (Teen tosi harvoin samaa kakkua montaa kertaa peräkkäin, eli olen aina vähän kierroksilla siitä, mitä mistäkin kakusta mahtaa tulla ja kehtaako sitä kenellekään tarjota.)

Ohjeen nappasin Maku-lehden sivuilta, jonne Cherry Cake -ohjeen oli postannut Painted By Cakesin Emma Iivanainen. Kookossokeri teki taikinasta tummempaa ja siitä tuli sitten tosi paljon mieleen porkkanakakku, kun taikinassakin oli pari desiä pilkottuja kirsikoita. Ihan älyttömän hyvää, ja seuraavana päivänä vielä parempaa, kun kakku oli saanut vähän makua jääkaapissa odotellessaan. Ensimmäiset vieraat taisivat olla eniten innoissaan kuorrutteesta, jossa korvasin pinkin pastavärin ja vispikerman yhdistelmän mansikkavispikermalla. Maku oli aika suoraan mansikkaeskimosta, namskis! 

Alkuperäisen ohjeen mukaan kakku tulisi paistaa kahdessa kahdessa halkaisijaltaan n. 15cm kokoisessa irtopohjavuoassa, mutta koska amatöörileipurin keittiöstä ei sellaisia löydy, menin yhdellä isommalla vuoalla. Ei siitä niin nättiä tullut kuin alkuperäisohjeen tekijällä, mutta ehkä ensi kerralla sitten! ;)

Kirsikkakakku 

3 dl vehnäjauhoja 

1 3/4 dl (kookos)sokeria 

1 tl vaniljasokeria 

2 tl leivinjauhetta 

ripaus suolaa 

2 kpl kananmunaa 

1,5 dl maitoa (huoneenlämpöisenä) 

3/4 dl rypsiöljyä 

2 dl kirsikoita pilkottuna (+ "muutama" kokonainen koristeluun) 

Kuorrute 

200 g tuorejuustoa 

1 dl tomusokeria 

(pinkkiä pastaväriä)

3 dl (mansikka)vispikermaa

Sekoita kananmunat, huoneenlämpöinen maito ja öljy keskenään. Sekoita toisessa kulhossa taikinan kuivat aineet, ja siivilöi ne nesteiden sekaan. Kääntele kirsikat taikinan joukkoon.

 Kaada taikina leivinpaperilla vuorattuun vuokaan ja paista 175 asteisessa uunissa n. 30 minuuttia. (Jos teet niin kuin minä, eli vain yhden pohjan isommassa vuoassa, paistoaika on uunista riippuen jonkin verran pidempi.) Pohja on valmis, kun testitikkuun ei enää tartu taikinaa.

Kumoa pohja n. 5 minuutin jäähtymisen jälkeen, ja vuoraa kelmulla, jotta pohja pysyy mehevänä.

Sekoita tuorejuusto ja tomusokeri. Vatkaa kerma, ja kääntele se tuorejuuston sekaan. (Värjää pastavärillä.) Koristele jäähtynyt kakku kuorrutteella ja mielesi mukaisella määrällä kirsikoita.

Kesä on kaikilla

Täydellinen aamu. Herättyäni avasin ikkunoita ja parvekkeen oven, jotta tukalan lämpimään asuntoomme pääsisi vähän raikasta ilmaa. Ulkona tuoksuu sade ja odotan innolla illaksi luvattuja kuuroja ja viikonlopulle luvattua myrskyä. Minulle tämä kesä on ollut kelien puolesta ihan täydellinen! En vaan jaksa ymmärtää sitä suurinta osaa ihmisistä, jotka jaksavat jupista ainaisista vesisateista ja kylmästä. Vesisateet ja ukkosmyrskyt on just niitä hetkiä mulle, ku katson maisemaa suu leveällä hymyllä. Eilenkin säätiedotus lupasi pisaroita, joten laitoin toiveikkaana sateenvarjon mukaan laukkuun lähtiessäni kävelylle. Vaan ei satanut yhtään, sekös harmitti!

Viileinä kesäiltoina voi hyvillä mielin tarttua taas puikkoihin!

Lempimuistoni kesästä liittyvätkin usein sateeseen ja myrskyyn:
Eräs juhannusilta, kun pyöräilin kaatosateella töistä kotiin ja Spotifysta soi juuri samalla hetkellä Terhi Kokkosen laulamat sanat "ehkä muistoa sateisesta juhannuksesta".
Kesä, jolloin Mikkelin toriparkki oli juuri valmistunut ja olima äitin kanssa juuri syöneet Einossa torin laidalla. Alkoi ihan hirveä kaatosade ja me juostiin torin halki parin korttelin päähän minun asunnolle. Siinä matkassa kastui, kuin olisi käynyt uimassa vaatteet päällä. Uusi torikaan ei kestänyt tätä myräkkää, vaan seuraavana aamuna uutisoitiin sen paikoin romahtaneen.
Elokuu 2012, kun oltiin Juksun kanssa vaeltamassa Karhunkierroksella ja kaatosateen iskiessä pysähdyttiin eräälle eräkämpälle muiden vaeltajien seuraan sateensuojaan.
Ja ne kaikki lapsuuden ukkosmyrskyt, kun noustiin välillä koko perhe koirankopin katolle katsomaan salamoita. Meidän kotona ukkonen ei yleensä koskaan tule ihan päälle, joten siinä oli turvallista ihastella ja laskea välähdyksestä, kuinka kaukana myrsky on.



Kenties tämä johtuu siitä, että kalpea pisamainen ihoni palaa äärimmäisen herkästi. Kenties siitä, että kotona Muoniossa varttuessa ne varsinaiset hellepäivät jäivät aika vähiin. Joka tapauksessa minua lähinnä ahdistaa, kun lämpötila nousee +25 lukemiin tai yli. Toki tykkään aurinkoisista päivistä, mutta lämpötila saisi pysytellä ehkä siinä +22 lukemissa maksimissaan. Siksi tämä kesä on ollu kyllä just ko pläkki mulle.

Yksi lisäelementti tähän täydelliseen aamuun löytyy radiosta. Olen tässä jo useamman vuoden kaivannu mahdollisuutta kuunnella radiota aamuisin. Eilen tajusin ladata puhelimeeni radiosovelluksen ja tänä aamuna liitin kännykän vanhaan, kaiuttimeksi rempattuun putkiradioomme. Vanha ukkosen hajottama putkiradio isän lapsuudesta pääsee siis vielä suorittamaan alkuperäistä tehtäväänsä. Aivan ihmeellistä, miten onnelliseksi tämä minut teki. Radiokin kuulostaa paljon pehmeämmältä ja tunnelmallisemmalta tuosta laitteesta, kun toinen vaihtoehto olisi tietokoneen välittämä nettiradio, jolle en vain ole jotenkin lämmennyt. Nyt kuuntelen onnellisena Yle Pohjois-Karjalaa hyväksyen mettäläisyyteni ja myöntämällä, että ne kaiken maailman listahittejä soittavat kanavat pukkaavat vaan ärsyttämään tämmöstä mielensäpahoittajaa.