( Kuva )
(Julkaistu Pyrstötähtiä etsimässä -blogissa maaliskuussa 2013.)
Syy tähän kirjaan tarttumiseen tekee miusta kenties vähän epäuskottavan, mutta tunnustettakoon silti, että ihastuin kirjan ulkoasuun ensisilmäyksellä niin kovasti että melkein ostin sen omaksi siltä seisomalta. Olen kuitenkin yrittänyt olla vastuullisempi aikuinen rahankäytön suhteen, tai ainakin leikkiä sellaista, ja kävinkin kirjaston kautta noutamassa kirjan mukaani. Yllättävän pitkään se sai lukuvuoroaan odottaa, kun Kurjat sun muut kumppanit oli tahkottava läpi ennen sitä, mutta tämä oli kaiken odotuksen arvoinen.
Sanotaan se nyt siis ihan suoraan: ai että miä nautin tämän kirjan lukemisesta! Peter Hoeg on jotenkin saanut tuotua Viisikon tai vastaavan lapsuuden lemppareistani tutun porukan seikkailut tälle vuosituhannelle, tähän päivään, enkä tiedä olenko oikeasti innostunut mistään kirjasta näin paljon sitten niiden Enid Blytonin helmien lukemisen. Eihän siitä nyt ole aikaa kuin joku 18 vuotta, paljon mitään joku tuollainen pyrähdys! (Okei, Harry Potter -sarja on kyllä varmasti mun kirjarakkauksistani suurimpia, ellei jopa suurin. Omassa liigassaan, ei lasketa.)
Voin kuvitella, että kaikki eivät ole samaa mieltä Norsunhoitajien lapsien loistavuudesta. Miä meinasin pilata oman lukuelämykseni, kun aloin jostain ihmeen syystä käydä läpi kirjan saamia arvosteluja Goodreadsissa. Tunsin itseni niin kovin lapselliseksi, kun en innostukseltani nähnyt kaikkia niitä epäuskottavuuksia ja muita ärsyttäviä yksityiskohtia tarinassa, hahmoissa, kirjoitustyylissä, you name it. En osaa sanoa, miksi otin ne niin "henkilökohtaisina" kommentteina, mutta joka tapauksessa fiilikseni pelasti tämä arvostelu, jossa Mary totesi kirjan olevan
"Quirky, but my kind of quirky."
Ah. Kyllä. Joskus toiset osaavat pukea omat ajatukset paremmin sanoiksi, yleensä jopa ihan täysin tuntemattomat tyypit. Ja se on hienoa. Sain kuin sainkin lukea tarinan loppuun samalla innolla jolla sen aloitin, nauraa ääneen isomummon elämänmuutokselle, prosessoida omia tunteita elämän isoja kysymyksiä kohtaan, ja velloa siinä kummallisessa tunteessa, joka valtaa minutkin aina, kun ovi (vapauteen) raottuu. Lopulta olemme kuitenkin yksin, mutta emme ehkä sillä tavalla kuin kuvittelemme.
Miä voin niin kuvitella, että kun joskus romaanini kirjoitan, on se jotain tällaista ei päätä eikä häntää -tyyliseltä tuntuvaa seikkailua ihmismielessä ja rakkaimmissa kaupungeissani, väritettynä sellaisilla hahmoilla, joita ei uskoisi todellisiksi, koska se olisi vaan liian siistiä ollakseen totta. Kunpa uskaltaisin tehdä videopostauksen tästä, koska olisin varmasti aika huvittava ilmestys tästä suunapäänä vaahdotessani maailma levein hymy kasvoillani.
Jos joskus satun törmäämään Peter Hoegiin (on sitä kummempiakin juttuja sattunut!), aion kiittää häntä tästä ihanasta aikamatkasta takaisin 14-vuotiaan Mimsin sielunmaisemaan. Kyllä pienelle lapsenmielisyydelle ja omituisuudelle täytyy vielä löytyä tilaa, vaikka kuinka suuriksi kasvetaan.
