Mun happy place: mökkiranta saunan kuistilta kuvattuna juhannuksena 2013.
Juhannus tuli ja meni, vähän sellaisissa suloisen pysähtyneissä tunnelmissa. Ikävöin mökille, mutta samalla olin tosi iloinen siitä, ettei lähdetty sinne sateeseen istumaan. Niissä ikävissäni kerroin tytöille muistoja lapsuudenkesistä, kun kesät olivat yhtä hikistä hellepäivää ja kirmaamista mökiltä alas saunarantaan polun valkea pehmeä hiekka pöllyten. Uupunutta oloa kylpemisen jälkeen, kun saunan verannalta huudettiin joku hakemaan ja kantamaan mökkiin, syömään vielä iltapalaa ja sitten nukkumaan untuvanpehmoisiin, mökintuoksuisiin lakanoihin. Yöllä hyttyslamppu räpsähteli ja mummi kuorsasi, ja aamulla mummi heräsi hiirenhiljaa keittämään puuroa ihan koko jengille, jonka vahvuus taisi parhaimmillaan olla jotain parinkymmenen henkilön luokkaa.
Niitä spesiaaleja hetkiä, kun pääsi kylän leipomoon ostamaan elefantinkorva-leivoksia, tai kun joku innostui ja kaivoi liiteristä vesisukset esiin ja koko salmi kaikui moottorin pärinästä ja kannustushuudoista. Siitä miten siistiä oli havahtua riippumaton pohjalta pieneen aavistukseen lähestyvästä autosta tai rantaan kaartavasta veneestä, kun vieraaksi saattoi ilmestyä melkein kuka tahansa.
Ja niitä henkeäsalpaavia iltoja, kun iskä kasasi mukulat ja serkut veneeseen ja hurautti Saimaan selältä toiselle ja aurinko laski hitaasti ja koko taivas roihusi ensin punaisena ja sitten pehmeni hattaraiseksi vaaleanpunaiseksi ja lopulta näkyi pelkkiä tähtiä.
Juhannuspäivänä 2015 kaivettiin mummin kanssa 50- ja 60-luvun valokuvia esiin mummin laatikoista, ja katsoin niitä tuttuja, rakkaita mökkimaisemia silloin tarinan alkumetreiltä. Arvasivatkohan isovanhempani millaista aarretta rakensivat, ja miten rakkaaksi se paikka muodostuisi sukupolvelle toisensa perään.
